Long Time No Leg Day

Viisi liikettä, pari sarjaa. Kuulostaa helpolta aloitukselta ensimmäiseen jalkatreeniin sitten puolen vuoden takaa ja kyllähän se sinänsä ihan kivasti upposi, mutta koitapa sen jälkeen ottaa edes yhtä onnistunutta juoksuaskelta matolla aikeinasi vetää edes pari palauttavaa spurttia. Ei onnistunut, ei sitten yhtään edes kaiteisiin nojaillen ja lopulta oli pakko heittää naureskeluksi, kun tajusi miten tyhmältä sitä näyttää. :D Voihan spaghettijalka.

Tämä neiti opettelee nyt siis pitkästä aikaa uudenlaista rytmiä, jossa hiilareita saakin yhtäkkiä taas mussuttaa antaumuksella, salitreenien jako menee toivotun mukaisesti pääosin lihasryhmä kerrallaan ja kaikki tuntuu varovaisesti tunnustellen tosi tosi hyvältä, uudelta ja jännältä. Ohjelmatkin ovat tällä kertaa eri ihmisen käsialaa ja yhteistreenitkin palaavat taas kuvioihin uuden ihmisen kera eli aika lailla uusiksi ovat menneet kuviot, vaikka tuttuja elementtejäkin löytyy. Iiks ja jee ovat kai ne kaksi sanaa, jotka kuvastavat tunnetilaa tällä hetkellä. Hyvällä tavalla ja hyvällä fiiliksellä. =)

Painonseuranta lähtee käyntiin huomisesta (koska tänään unohdin, heh) ja sitä olisi tarkoitus tsekkailla parin viikon välein. Toiveissa olisi, että alas tultaisiin 0,5-1 kilon viikkovauhdilla eli katsellaan miten käy. Saan myös ilon ja kunnian raportoida joka viikon päätteeksi, miten hyvin olen pysynyt ruokavaliossa ja treenirytmissä eli peiliin joutuu väkisinkin katsomaan joka sunnuntai ja myöntämään voitot tai tappiot. Just the way I like it, kivasti ryhtiä ja rotia tähän touhuun.

Ja jos jotain todella tärkeää, niin tänään tuntui salilla kaikin puolin niin turvalliselta kuin vain voi tuntua. Minun pikku-Elixia, minun oma, minun ja vain minun (ja ehkä muutaman muunkin, mutta sitä eivät nämä silmät havainnoi). Sali voi tuntua kivalta paikalta, sali voi tuntua voimaannuttavalta paikalta, mutta ennen kaikkea sen pitäisi tuntua turvalliselta paikalta – silloin sinne menee lohduttautumaan myös huonoina päivinä, jolloin se todellinen motivaatio ja sitoutuminen oikeasti mitataan. Sellainen olo mulla nyt on – salille maailmaa turvaan, siellä on ihmisen hyvä olla. ♡

Pari sanasta vielä teille lukijoille... Olette kyllä niiiiiin maailman parhaimmat! Kiitosta ei voi saada koskaan liikaa, joten siksi muistuttelen teillekin säännöllisin väliajoin, miten tärkeitä te olette. Saan kommenteista, tuesta, tykkäyksistä niin facebookissa kuin instassa ja ylipäänsä kaikesta olemassaolostanne ihan hirmuisesti voimaa ja iloa jokaiseen päivään ja pelkään, etten osaa välittää sitä riittävän hyvin teille. Te teette tästä kaiken arvoista.

Ja ihan tosissaan, jos ikinä bongaatte mua mistään, niin olkaa ihania ja tulkaa sanomaan moi – olisin todella otettu, kiitollinen ja onnellinen. :) Juuri tulikin kommentti kysyen, olisinko halukas joskus tapaamaan lukijoitani ja siltä varalta, ettette ole huomanneet vastaustani, niin tässä vielä kertausta;

No kuule, tosi tosi mielelläni näkisin lukijoita jos ikinä kukaan tulisi nykäisemään hihasta tai moikkaamaan tai ehdottaisi näkemistä! :) Enemmän tuntuu siltä, että joko a) kukaan ei koskaan missään tunnista tai b) vaikka tunnistaisi, niin ei joko halua tai uskalla sanoa mitään ja se tuntuu vähän jopa kurjalta. Musta olisi kivaa tavata lukijoita ja tutustua ja ystävystyäkin jos se vain olisi mahdollista, mutta lukijoitani en valitettavasti pysty kaduilta tunnistamaan tai voi yhtäkkiä lähestyä yksittäisiä että hei, mitäs, tuutkos mun kanssa vaikka kahville tai lenksulle :D 

Bloggaaminen on aika yksinäistä elämää loppujen lopuksi ja lukijat – etenkin te, jotka vaivaudutte jättämään kommenttia ja tukemaan ja esim tykkäämään facessa tai instassa, mitä tahansa mistä jäätte mieleen – ovat mulle oikeasti todella tärkeitä voimavaroja. :)

Puspus, kiitos kaikesta tähänastisesta!