Body Confidence

Fit shaming, fat shaming, body confidence... Siinä muutamia englanninkielisiä termejä, joita pyöritellen olen lähtenyt tekemään tätä postausta. Vieläkään en tiedä, mitä tulen tähän auki kirjoittamaan, mutta yksi linjaus on silti kirkkaana mielessä; body confidence, itsevarmuus omasta kehosta – itsevarmuus omassa kehossa.

Sain taannoin instagramin kautta kommentin, joka meni kutakuinkin muodossa "damn that girl thick, who wouldn't want to treat her like queen". THICK? Paksu? Kiitti hei, juuri sitä mitä naiset haluavat kuulla. :D Kunnes se selitettiin auki, että tämä todella on kohteliaisuus. Jatkoakin kuului: "You're thick. Like you have body. You're not some toothpick skinny white girl. You have curves like a Puerto Rican girl." Lisää termistä voi googletella itse kukin lisää halutessaan, itse ainakin kulutin siihen kiitettävästi aikaa ja paitsi valistuin, niin myös valaistuin.

Miksi meillä naisilla on vain yksi kauneusihanne? Enkä tarkoita nyt sitä, että haluaisimme kaikki mahtua täsmälleen yhteen ja samaan muottiin, mutta jos erilaiset kroppatyypit laitettaisiin aikajanalle hoikasta pyöreämpään, olisi suurimmalle osalle meistä tavoitteena varmasti enemmän tai vähemmän vähärasvainen ja kiinteä kroppa, mieluiten hieman lihaksia, muttei liikaa ja extraa korkeintaan peppuun ja rintamukseen.

Viesti on selkeä ja sen me kaikki tiedämme – hoikka = terve, ylipainoinen = sairas. Mutta entä välimaasto? Onko oikein rakastaa kroppaansa myös silloin, kun se ei ole ihanteiden mukainen vai saako siitä parjausta joko selän takana tai suoraan päin kasvoja? Ja mitä tapahtuu, jos puolestapuhuja sattuu vielä ilmaisemaan mielipiteensä julkisesti kuten itse nyt aion tehdä? No, kohtahan se nähdään.

Ei, minulla ei ole sitä tämän hetken fitness-ihanteiden mukaista täydellistä kroppaa. On reisiä, on masua, peppukin voisi olla kiinteämpi ja käsivarsissa ei juuri lihaserottelua näy. Rasvaprosentti liian suuri, lihasprosentti liian pieni ja hei joo, välillä leuankin voisi rinnastaa pelikaanin vastaavaan. Mutta mitäs siitä sitten? =)

Pitäisikö hävetä ja jos, niin miksi? Pitäisikö olla pettynyt ja jos, niin miksi? Pitäisikö piiskata itseään ja jos, niin miksi? Vai voisinko vain rakastaa jokaista kurviani tällä hetkellä ja silti jatkaa matkaani eteenpäin onnellisena, mutta edelleen tavoitteellisena? Saako tässä maailmassa ihminen haluta muutosta ilman, että vihaa nykyhetkeä? Koska minä en vihaa enkä jaksa olla siitä enää pahoillani.

Saanko olla ylpeä itsestäni, vaikken olekaan yhteiskunnan (tämän hetken) määrittelemissä mallin mitoissa – ja kuka nämä määritelmät oikein päättää sekä ennen kaikkea millä perustein? Mitä tapahtuu nykyisille ajatuksille, kun jonain kauniina päivänä toisenlainen vartaloihanne korvaa nykyisen fitnessboomin?

Muotikin muuttuu koko ajan ja muistan ikuisesti teiniajoilta, kuinka bootcut-lahkeisten farkkujen vaihtaminen pillifarkkuihin oli aivan käsittämättömän villi ajatus, mutta kuinkas kävikään. Mitäs siis, jos timmiyden sijaan pyöreys jonain kauniina kevätpäivänä tuleekin kulman takaa muotiin, alammeko sitten tietoisesti lihottaa itseämme mahtuaksemme tähän uuteen ihanteeseen? Emmeköhän.

If it jiggles, it's fat. No siinähän on, so? :D Loppupeleissä se tyytyväisyys itseensä lähtee tasan tarkkaan korvien välistä eikä peilistä, vaa'asta, mittanauhasta tai muiden kehuista, joten nyt kun oikein tarkkaan mietin, niin... Taidankin olla juuri niissä täydellisissä ihannemitoissa – henkisesti.

Minä rakastan nykyistä vartaloani ja vaikka se olisi erilainen, opettelisin rakastamaan myös sitä. Toivottavasti en ole asenteeni kanssa yksin – itseään saa ja pitääkin rakastaa, sen verran saa olla itsekäskin. Elämä on paljon mukavampaa, kun pitää itseään eräänlaisena oman elämänsä supertähtenä eikä ota turhia pinnallisia paineita ulkopuolelta, kokeilkaapa! Halipusu. <3