Guess who's back, back again...

Eve's back, tell a friend. Guess who's back, guess who's back, guess who's back... :D

Koska kunnon postailuja ei ole tullut vähään aikaan, aion madaltaa kynnystä postaamalla pienen höpöttelypostauksen ihan alkuun. Ehkäpä tämän jälkeen päästään taas vauhtiin ja saatte taas nauttia (tai kärsiä) yhden postauksen päivätahdista – paljon olisi nimittäin taas mielen päällä, kunhan vain saan writer's blockin selätettyä!

Writer's blockin lisäksi poden myös eater's blockia, kun ei tee mieli mupeltaa tai kokata mitään ruokaa, oli se sitten terveellistä tai ei. Iltapalaksi tänään uppoaa esimerkiksi päärynä tai pari, koska niitä nyt sattuu olemaan ja kun muutakaan – tai oikeastaan mitään – ei tee mieli. Siispä päärynä!

En ole myöskään käynyt kuntosalilla yli kuukauteen ja kun tällä viikolla piti vihdoin suunnata onnellisesti takaisin Elixian hoiviin, päätti kohtalo toisin. Vasen tossu eli nilkka on täällä hieman solmussa ja toipuu edelleen juhannuksen riennoista, joten ainoa liikuntasuoritus, jota tämä tyttö täällä tekee on maksimissaan lähimpään ruokakauppaan köpöttäminen. Mikäli siis näette Turussa omituisesti, mutta silti sitkeästi ja raivolla eteenpäin ontuvan henkilön, niin minä se vain siellä. =) Seuraavaksi tosin tepsuttelen kiltisti tien toisella puolella olevaan terveystaloon, mikäli paranemista ei ala näkyä...

Saksa-breikin jälkeen tuntuu myös vahvasti siltä, että taidan päätyä vetämään loppukesänkin vähän omalla tyylilläni ja pitämään breikkiä pt-jutuista. Tämä on nyt se uusi juttu, joka on omalla tavallaan kuin hyppy tuntemattomaan, muttei kuitenkaan pää edellä, vaan ennemminkin turvallisemmalla kynttilähypyllä.

Miten, se jää nähtäväksi, sillä suunnitelmia ei vielä ole muuta kuin tasan se, että mitään suunnitelmaa ei löydy ja se tuntuu nyt hyvältä ratkaisulta. En ole vielä pyöritellyt asioita mielessäni sen enempää, mutta toisaalta rakastan tällä hetkellä ajatusta siitä, ettei kaikki ole niin tarkkaan suunniteltua ja kiveen hakattua – sisältäen myös sen, miten pitkälle ja millä ehdoilla aion tätä omaa tyyliäni oikein vetää.

En enää kaipaa sitä, että treenaan ja ruokailen toisen sanelemana ja ohjaamana siksi, että näin vain nyt kuuluu ja on optimaalisinta tehdä. Tiettyyn pisteeseen asti tämä toimii, kunnes se vain ei enää toimi. Eikä sen toisaalta niin kuulukaan toimia loputtomiin, sillä en ajatellut loppuelämääni mennä vaihtuvien ohjelmien ja vahtivan silmän varassa, vaan ennemminkin oppia saamistani eväistä ja rakentaa niiden pohjalta sitä kuuluisaa omaa tietäni. Paljon olisi vielä opittavaa, mutta paljon on toisaalta jo opittukin.

Toisin sanoen se, mitä nyt kaipaan, etsin ja alan toteuttaa, on se ikioma tekeminen, vaikken osaakaan täysin selittää sitä vielä tässä ja nyt. Kun tekeminen lähtee täysin omasta sydämestä, syvältä sisältä ja omien päätöksien turvin ilman välikäsiä, se tuntuu heti paljon merkityksellisemmältä, siitä ottaa täyden vastuun ja sitä ruokkii ja kasvattaa huolella kuin omaa pientä lastaan.

Ja tiedättekö mikä lohduttaa kaikessa kontrollin irtipäästämisessä kaikkein eniten? Tajunta siitä, että se on täysin okei. Kun pää käy tarpeeksi asioita läpi ja elämänsuunnitelmat lähtevät kunnon muutospyörteeseen, on hyvä ottaa hetki aikaa itselleen ja antaa itsensä olla sopivasti sekaisin. Aina ei tarvita supertarkkaa suunnitelmaa, vaan joskus voi myös hyvillä mielin vain olla. Treenata niin, että tulee hyvä olo ja syödä niin, että tulee hyvä olo. Tavoitella jotain, mistä tulee hyvä olo ja höllätä niin, että siitäkin tulee hyvä olo. Kohtuudella.

Täten nimitän siis itseni oman elämäni kapteeniksi, kaikilla osa-alueilla. Palapelin palasia lähdetään kasaamaan tässä kohtapuoliin sitten, kun siltä tuntuu – ilman kiirettä, stressiä tai paineita. Kapteeni Eve kiittää ja kuittaa!