Perhe

Olen viime aikoina herännyt siihen ajatukseen tai pikemminkin tosiasiaan, että kippas kappas, tämä neitihän on hyvinkin perhekeskeinen ihminen. Ei sillä, että omistaisin sen ns. "ikioman perheen" miehineen ja lapsineen tai haaveilisin edes sellaisesta (no offence), vaan sillä, että se "ikioma perhe" tässä mittakaavassa tarkoittaa omaa äitiä ja isää, sisaruksia ja kattaa myös sukulaisetkin, ainakin ne läheisimmät yksilöt.

En ole ennen edes ajatellut tätä sen koommin, mutta mitä enemmän ajattelen, sitä enemmän tuntuu kuin sisälle tulisi entistä enemmän lämpöä ja hymyilyttääkin tavallista enemmän. Pienestä asti olen ollut kunnon klisheisen kanaemo-äitin pikku-prinsessa sekä tallustellut iskän kanssa metsälenkkejä jutellen kaikesta maan ja taivaan väliltä – ja kumpikaan näistä ei ole vielä tähänkään päivään mennessä loppunut, heh. Pienestä asti iskä on säveltänyt, uudelleensanoittanut ja hokenut lauluja kuten "maailman ihanin, maailman ihanin, maailman ihanin, se Eveliina onnnn tadadam tadadam" ja "ken on heistä kaikkein kaunein, Eveliina tietenkin". :D

Meidän perheessä myös riidellään, tottakai. Kipakoidaan joskus herkästi ja on kopsuteltu päitä yhteen rajustikin, mutta laantuminen tapahtuu silti lähes yhtä nopeasti ja "yhdessä ollaan edelleen". Silti arvostan myös tätä piirrettä – jos jossain saa olla oma itsensä ja näyttää tunteensa sata lasissa, niin oman perheen keskuudessa, omassa kotona. Mieluummin eletään sitten vähän liikaa tunteella kuin liian vähän. Ei mitään kohteliasta hymyilyä ja parin tunnin päiväkahveja, näitä en voisi edes kuvitella meidän perheessä.

Meillä ei vuodateta mitään ylitsepääsemättömän "lässyjä" rakkaudentunnustuksia emmekä isosiskonikaan kanssa voi kuin huvittuneesti nauraa kaikille niille "10 syytä, miksi siskot ovat maailman parhaita" -artikkeleille, joita kaikki muut tuntuvat ylistävän sydänhymiöiden kera. Meillä meno on erilaista – meillä se on välillä flegmaattisuutta ja välillä tulta ja tuisketta, mutta silti aina aitoa ja juuritasolla yhteen hiileen puhaltamista – tekojen, ei sanojen, kautta. Välillä tuntuu, että olemme on kuin suomalaistunut versio stereotypisestä, kipakasta ja naljailevasta italialaisperheestä ja siitä ajatuksesta kieltämättä tykkään. Everybody loves Raymond ja niin edelleen.

Ilot ja surut jaetaan yleensä ensisijaisesti perheen kesken ja sieltä saatu tuki ja turva – oli se sitten miten suurta tai pientä tahansa – on loppupeleissä aina se kaikkein isoin lohduke ja voimavara, kun oikein loppuun asti miettii. On aivan sama, vaikka kaikki fysiikan lait olisivat sitä vastaan, mutta jos äiti tai isä sanoo, että kaikki järjestyy, niin silloinhan muuten kaikki järjestyy.

Ravaan kotikotona aika usein ja viihdyn siellä monesti niin hyvin, että lähtemisen aikataulut paukkuvat ja lomailut siellä venyvät aina ihan maksimiin. Joskus joku kaveripiiristä kysyy, eikö pää hajoa olla porukoiden kulmissa paria päivää pidempää – no, loppupeleissä ei. :) Kai se on se paras vastalahja onnistuneesta vanhemmuudesta, kun lapsi tulee aina mielellään kotiin ja viettää siellä vapaaehtoisesti aikaansa. Näin sen itse näen.

Sellainen on oma käsitykseni perheestä, sen kai halusin tällä kirjoituksellani jakaa. :) On myös upeaa, miten tähänkään aihepiiriin ei ole yhtä oikeaa näkökulmaa, vaan jokaisen perhesuhteet ovat aina ainutlaatuisia. Osa on täysin onnellinen vähemmällä kontaktilla, osa pitää tietoisesti etäisyyttä ja sitten osalle meistä perhe on juuri sitä, mitä se on aina ollut – perhe. Ei pelkkä suojaverkko, vaan niin hyvässä kuin pahassa melkein koko elämä.

Tiedän ainakin yhden kaveripiiristäni, jonka uskon olevan kanssani samoilla linjoilla perhekeskeisyyden kanssa (Tintti Lahdesta <3), mutta millä tavalla te muut koette oman perheenne, mistä se ylipäätään koostuu ja minkälainen suhde toimii teillä parhaiten? Jakakaa, jos vain haluatte, sillä ainakin mun mielestä olisi kiva kuulla erilaisia tarinoita. :)