keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Pinnallisuus, yök

"Olisinpa kiinteämpi, saisinpa toisen nenän ja tuon ihmisen silmät. Hiuksetkin voisivat olla paksummat, kasvojenmuodosta en tykkää ja oh my god, nämä jalat eivät kelpaa. Oikeastaan korvatkin voisin vaihtaa ja varpaat ovat vääränlaiset ja nyt kun katson tarkemmin, niin mikä näitä käsiä oikein vaivaa... Jos saisin x-henkilön kropan, olisin oikeasti onnellinen enkä valittaisi mistään. Aladdin ja kolme toivomusta mulle tänne heti, nyt lähdetäänkin vähän muokkaamaan..."
Jos voisin valita yhden asian tässä pinnallisessa ja median kauneusihanteiden muokkaamassa maailmassa, jonka puolesta puhuisin, olisi se ehdottomasti sisäinen kauneus. Olen suoraan sanottuna kurkkuani myöten täynnä sitä, miten ulkonäkökeskeistä elämä on. Saattaa kuulostaa alkuun jopa ristiriitaiselta, sillä en itsekään ole täysin mörrimöykyn näköisenä tässä kirjoittelemassa ja huonot hetket on minullakin ulkonäöstäni aika ajoin, mutta se ei estä tai auta itseäni tuntemasta niin vahvasti tästä asiasta.

Kun hetken pistää ajatusta peliin, niin mitä ulkonäkö oikein merkitsee? Mitä väliä on sillä, onko ihminen – nainen tai mies – standardien mukaan kaunis, komea, lihaksikas, pyöreä, hoikka, pitkä, lyhyt, huoliteltu, siisti, räsyinen, meikattu, meikkaamaton, feikki, luonnollinen, muodokas, muodoton, fyysisesti vahva, fyysisesti heikko, kalju, karvainen, ruskettunut, kalpea, tummahiuksinen, vaaleahiuksinen, punapää tai mitä muuta pinnallista tahansa maan ja taivaan välillä? Ja kuka määrittelee standardit sille, mikä on kaunista ja komeaa milläkin aikakaudella? Haluaisin todella tavata kyseisen ihmisen ja kysyä, millä hän perustelee valintansa.

Mitä jos koko maailma olisi sokea? Mitäpä jos meiltä puuttuisi kokonaan kyky määritellä kauneusstandardeja? Millä erottelisit ihmiset toisistaan? 

Hyväsydämisyys, huumorintaju, nauru, hyväntuulisuus, kärsivällisyys, spontaanius, syvällisyys, leikkisyys, henkinen kypsyys, toisista ihmisistä välittäminen, avunanto, toisten huomioonotto, henkinen vahvuus, herkkyys, jopa särkyneisyys ja suru. Ne ovat niitä, jotka tekevät meistä ihmisiä – niitä, jotka tekevät meistä ainutlaatuisia yksilöitä ja kauniita juuri sellaisina kuin olemme. Jokainen meistä on eri tavalla kaunis.
Olen vienyt tämän mielessäni jo niin pitkälle, että särähdän, jos kuulen kehuiksi tarkoitettuja sanoja kuten "olet kaunis" tai "olet hyvännäköinen". Noilla sanoilla tarkoitetaan hyvää, tiedän sen, mutta päällimmäiseksi ajatukseksi jää yleensä se, että siinäkö se? Ne ovat geenejä, kauneusihanteita, pelkkää tyhjää kuorta, johon en ole voinut vaikuttaa. Entäpä minä – minä, joka olen kaiken sen pinnallisuuden alla, täällä syvällä sisällä – mitä mieltä olet minusta? Se merkitsee sata kertaa enemmän.

Ehkä lohduttavinta on kuitenkin se, että ensivaikutelman ja tutustumisen jälkeen ulkonäköasiat lentävät ennen pitkää ikkunasta. On niin totta, että ulkoisesti kaunis ihminen voi muuttua ruman luonteen myötä myös ulkoisesti rumaksi. Sisäisesti kaunis ihminen puolestaan on kaunis päästä varpaisiin.

Ehkäpä loppuun vielä muutama sananen itserakkaudesta. Tiivistäisin sen vain seuraavaan lauseeseen: tulet olemaan omissa nahoissasi koko loppuelämäsi ja joudut elämään juuri sen nassun ja kropan kanssa, joka sinulle on jaettu – parempi siis oppia rakastamaan jokaista yksityiskohtaa, joka siitä löytyy. Tottakai kehonmuokkaus- ja laihdutusmielessä kroppaansa voi parantaa, en kiellä tai väheksy sitä, mutta sen ei kuulu vaikuttaa itseluottamukseesi ja -varmuuteesi. Älä koskaan jää odottamaan sitä päivää, kun olet mielestäsi fyysisesti valmis rakastaaksesi itseäsi. Sitä päivää ei tule, fakta. Sen sijaan tämä päivä on tässä ja nyt, joten ota ilo irti siitä, HETI. :)

Seuraavan kerran siis, kun katsot peiliin, niin avaapa ne silmät ja ihaile – kukas se sieltä kurkistaa? No sinä! Ainutlaatuinen, täydellinen jo nyt juuri sellaisena kuin olet, maailman ihanin sinä. :)) Toista sinua ei ole, ei vaikka omaisit tuhat identtistä kaksossisarusta, sillä sinä olet yhdistelmä ulkoista ja sisäistä – ja loppupeleissä eniten sitä sisäistä. Älä ole turhan ankara itsellesi, se ei auta mitään. Ole onnellinen, että olet olemassa ja saat elää tätä elämää niin kauan kuin kohtalo suo. Nauti täysin rinnoin, rakasta itseäsi ja ole lempeä itsellesi – anna itsellesi lupa elää tässä hetkessä, uskalla olla onnellinen. :) <3

"On kaksi tapaa elää: joko niin, että mikään ei ole ihmeellistä, tai niin, että kaikki on ihmeellistä." 
–Albert Einstein

10 kommenttia:

  1. Osui ja upposi. Tänä aamuna peilistä katsoessani kauhistelin pärstääni: paksut posket, turvonneet silmät, paksut silmäluomet... Listahan on loputon :-D
    mutta tämän jutun luettuani tulin nyt toisiin aatoksiin. Elämä on tässä ja nyt, tällä kropalla ja nahalla. Ensi kerralla kun katson itseäni peilistä, lupaan hymyillä itselleni! :-) Kiitos tästä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Ihana kuulla, ettei mennyt ainakaan hukkaan nämä höpötykset. Uskon itse niin vahvasti onnellisuuteen ja sen tavoittelemiseen, että tekee oikein pahaa ajatella, miten pienistä asioista me kaikki kannamme arjessa täysin tarpeettomia murheita, kun sen saman ajan ja panostuksen voisi kääntää ympäri ja keskittyä nauttimaan ja rakastamaan elämää, itseään ja muita. Elämä on aivan liian lyhyt murehtimiseen, kulmien kurtistamiseen, surkutteluun tai negatiivisuuteen. Tästä täytyy ottaa kaikki irti mitä saa – hymyssäsuin, mieluiten oikein nauraen! :)

      Poista
  2. Mitä jos ei hoekkaan itselleen miten haluaisi niitä ulkonäöllisiä seikkoja itselleen, vaan hokee peilin edessä "miksi minä en ole yhtä hyväntuulinen kuin se, tai syvällinen kuin tuo?" Siinä on helppo tukeutua ulkonäköön ja sen parantamiseen, jos omaan persoonallisuuteen ei kuulu isoa listaa siitä kuinka ihana ihminen on sisäisesti, vaikka kuinka haluaisi. Vaikka itsetunnostahan sekin on osittain kiinni. Olisipa itselläni huono itsetunto mielummin ulkonäöstäni eikä persoonallisuudestani :D

    Mutta, hyvä postaus ja täyttä asiaa! :) Menin hieman asian vierestä vain :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä näkökulma, mutta mä näen edelleen asian niin, että toisaalta jokaisessa meistä on niitä hyviä puolia niin ulkokuoressa kuin sisimmässäkin. Vertailu toisiin on turhaa kaikissa suhteissa, koska emme koskaan tule olemaan samanlaisia kuin muut – olemme aina ainutlaatuisia yksilöitä, mikä tekee meistä nimenomaan sen, mikä olemme. :) Siinä missä itse ihailee jonkun ihmisen hyväntuulisuutta, saattaa hän ihailla taas sinussa järjen ääntä ja rauhallisuutta jne.

      Pointti oli siis, että itsestään on hyvä löytää ne hyvät piirteet ja arvostaa niitä, pitää niistä kiinni ja oppia rakastamaan sitä puolta itsestään, joka on jo hyvä. En tiedä, menikö tämäkin vähän aiheen vierestä, kun en itsekään tunnu pystyvän kovin vahvasti artikuloimaan mielipidettäni, mutta... Epävarmuuden hetkellä on joka tapauksessa hyvä muistutella itseään, että minä olen minä, olen tällainen kuin olen, niin pahassa kuin eritysesti hyvässä – ja oppia rakastamaan itseään jo valmiiksi sellaisena kuin on. Sitä voi toki pyrkiä parantamaan niitä piirteitään, joista haluaa eroon (esim. kateus, ilkeys tai muut, mitkä saattavat painaa omaakin mieltä alas, muista puhumattakaan), mutten ainakaan usko itseinhon toimivan siinä hyvänä laukaisijana. Mun tarvitsisi varmaankin pureskella tätä ajatusta vähän lisää, jotta saisin lisää mielipidettä aikaiseksi ja kirjoitettua. Palaan, jos tulee myöhemmin muuta mieleen. :)

      Poista
    2. Voi, olet kyllä oikeassa. :) Tämä sai uusia ajatuksia liikkeelle! Enhän se ole minä tai minun persoonallisuus joka vain haukkuu ja moittii itseään. Jos lopettaisin itseni moittimisen, mistä sitä tietää millaisia kivoja piirteitä löytäisin itsestäni, kunhan vain sallisin sen? Kuulostaa kiehtovalta ajatukselta! Negatiiviset ajatukset omakuvastani ovat vallaneet aika pahasti ajatuksen ja sen vuoksi tietoisuus itsestäni on aika heikkoa. Negatiivinen ajattelu itsestään ei ole luonteenpiirre tai mikään ominaisuus, se on vaan puhdasta huonoa itsetuntoa. Nyt otan projektiksi sen, että opin rakastamaan itseäni. En moiti, vaan kiitän itseäni kun huomaan tekeväni jotain mukavaa. Ei se helppoa ole, mutta koitan antaa anteeksi.
      Jos haluan olla se unelmieni minä, itseinho ei ainakaan siinä auta, niinkuin sanoit!

      Tulen vaikka lukemaan tämän postauksen ensi kerralla kun heikko hetki iskee. Mutta kiitos tuhannesti tästä!! <3 Harvemmin tämän tyyppiset "rakasta itseäsi, olet ainutlaatuinen" jutut kolahtaa, (koska olen kirjoittajalle kateellinen, kun hän rakastaa itseään?) mutta tämä taisi olla nyt jonkinlainen wake-up call minulle.

      KIITOS <3

      Poista
    3. + Anteeksi kirjoitusvirheet, toivottavasti saat selkoa :D

      Poista
    4. Haluaisin vielä kysyä, miten sinä olet oppinut rakastamaan itseäsi? Oletko aina ollut suht sinut itsesi kanssa, vai oletko joutunut opettelemaan sen? :)

      Poista
    5. Voi miten toisaalta surulliselta tuo tarinan alku kuulosti, mutta onneksi lamput menivät päälle ja nyt vain suunnaksi positiivisempi ja hyvinvoivampi sinä. <3 Olet jo ainakin pelkän kommentoinnin puolesta mitä sympaattisin ihminen – mä itse arvostan aina ihan älyttömästi, kuinka joku jaksaa tässä kiireisessä arjessa pysähtyä keskustelemaan edes kommenttiboksissa ja vieläpä noin ihanilla sanoilla! Älä missään nimessä väheksy itseäsi millään asteikolla, uskalla olla itserakas – hyvällä tavalla se on täysin tervettä.

      Mieti vakka, millainen olet ystäviesi kanssa, miten saat heidät nauramaan, miten lohduttaisit ystävää surun hetkellä, mitkä asiat saavat itsesi iloiseksi ja minkälainen on mielestäsi hyvinvoiva ihminen. Jospa noilla pääsisi edes vähän alkuun, vaikka uskon kyllä, että keksit itse varmasti paljon lisää, kun alat oikein kunnolla tutkiskelemaan itseäsi. Ja opi nauramaan itsellesi! Itse en kestäisi ilman sitä kykyä ja onpa tässä kyllä saanutkin pienen elämänsä aikana melkoisen paljon naureskellakin. :D Se auttaa kaiken yli! Ja tarpeen vaatiessa fake it till you make it on myös toimiva ratkaisu. Itse ainakin olen oppinut sen, että jos jokin uusi asia jännittää eikä olo ole niin itsevarma kuin toivoisi, niin sitten vähän roolia päälle – kuvittelen olevani se överi-itsevarma ihminen, jolle tämäkin tilanne on täysin arkipäivää. Se oikeasti helpottaa ja lopulta tulee sitten kyllä luonnostaan ajan myötä.

      Vielä tohon viimeiseen kysymykseen, niin uskoisin olleeni aina kutakuinkin itsevarma ihminen, vaikka heikkoja hetkiä tuleekin ihan jokaiselle meistä, se on inhimillistä. Parasta on ehkä kuitenkin nimenomaan se, ettei ota asoita lopulta liian vakavasti – hetken märehtimisen jälkeen parasta on, kun toteaa, että nääääääh vain elämää, ei sen enempää, tästä selviä kukaan hengissä ja parempi vain nauttia täysillä. Jos joku muu on kanssani eri mieltä, niin siinähän on – minä elän elämääni itseäni varten. :))

      Poista
  3. Todella hyvä postaus! Kiitos tästä :-) Voi kunpa suurin osa ihmisistä osaisi ajatella näin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi kommentista <3 Mä toivon samaa, mutta vaikkei muihin voisikaan vaikuttaa, niin ainakin itse voi elää omien arvojensa ja ajattelumaailmansa mukaisesti pää pystyssä ylpeänä. :) Mun mielestä sisäisen kauneuden ja henkisen hyvinvoinnin arvostaminen ja ymmärtäminen on yksi tämän elämän tärkeimmistä onnellisuuteen johtavista asioista ja suuret pojot kaikille, jotka sen allekirjoittavat. <3

      Poista