Kuinka sydänsurut kesytetään?

Myönnettäköön, ettei mulla ole ihmissuhteista paljoa kokemusta ja ongelmani niiden saralla ovat niin pieniä, lähes olemattomia, että ne saattavat kuulostaa muiden korviin naurettavilta. Siitä huolimatta olen minäkin ihminen enkä robotti ja tunnen vahvasti niin hyvässä kuin pahassa siinä missä muutkin, mutta vain omalla asteikollani.

Olen ihminen, joka ei päästä lähelleen turhan monia. Valitettavasti se heijastuu myös siten, että ne harvat ja valitut, jotka jollain keinolla nämä suojamuurit ylittävät, ovat väistämättä ihastumisen kohteena. Ja kun nämä orastavat ihmissuhteet, joihin olen jo henkisesti uskaltanut panostaa olemalla onnellinen ja toiveikas sitten pitkän odotuksen jälkeen kaatuvat – kuten taas on käynyt – on olo aivan älyttömän surullinen ja pettynyt. Kipu, jonka toivoisi mieluummin olevan fyysistä, onkin jossain syvällä sisällä.

Onnellisuus lähtee itsestä, sen tiedän kyllä, mutta välillä tuntuu niin kovin yksinäiseltä. Vaikka elämme täällä aina loppupeleissä itseämme varten ja omaa tarinaamme, niin en voi kieltää etteikö rakkaus olisi yksi elämän tärkeimmistä asioista ja toivon niin hartaasti, että jonain päivänä sellainen osuu omallekin kohdalleni. Ja että uskallan kolhuista huolimatta pitää sydämeni avoimena. Vielä joskus.

Kaikesta selviää ja paras lääke on aika, mutta jostain syystä halusin kerrankin hyödyntää apuna myös tätä kanavaa ja teitä maailman parhaita lukijoita, jotka tunnutte ystäviltä myös. Joku toinen saattaa myös painia aika ajoin sydänsurujensa kanssa ja lohduttautua sillä, että ne kuuluvat elämään meillä kaikilla, tapahtuivatpa ne missä mittasuhteessa tai tilanteessa tahansa.

Elämä jatkuu ja jo kohta olen taas oma iloinen itseni, se jos joku on varmaa. Ja jos jotain positiivista, niin olen jälleen osannut päästää toisen ihmisen astetta lähemmäs ja voin edelleen ajatella kaiken tapahtuneen olleen myös sitä seuranneen henkisen kivun arvoista. Mieluummin tunteiden vuoristorataa kuin tasaista menoa. Melkein voisi sanoa, että olen ylpeä arvistani - ne osoittavat, että olen myös uskaltanut elää ja kokea. Mitään ei voi saavuttaa jos sitä ei uskalla tavoitella. Kyllä näistä aina yli päästään ja ystävän sanoin "välillä täytyy lyödä päätä seinään, mutta on se sitten kaiken sen arvoista, kun sen rakkauden löytää."

Tällaista tänne. Murheet voin onneksi tällä hetkellä hukuttaa rakkaan karvapallon turkkiin, sitä nimittäin riittää. Koirani seuraa kuin hai laivaa ja tulee koko ajan halimaan, nukkuu vieressä ja vahtii. Jostain kun löytäisi vielä noin pyyteetöntä rakkautta kuin mitä eläimiltä saa. <3