sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Kuinka sydänsurut kesytetään?


Myönnettäköön, ettei mulla ole ihmissuhteista paljoa kokemusta ja ongelmani niiden saralla ovat niin pieniä, lähes olemattomia, että ne saattavat kuulostaa muiden korviin naurettavilta. Siitä huolimatta olen minäkin ihminen enkä robotti ja tunnen vahvasti niin hyvässä kuin pahassa siinä missä muutkin, mutta vain omalla asteikollani.

Olen ihminen, joka ei päästä lähelleen turhan monia. Valitettavasti se heijastuu myös siten, että ne harvat ja valitut, jotka jollain keinolla nämä suojamuurit ylittävät, ovat väistämättä ihastumisen kohteena. Ja kun nämä orastavat ihmissuhteet, joihin olen jo henkisesti uskaltanut panostaa olemalla onnellinen ja toiveikas sitten pitkän odotuksen jälkeen kaatuvat – kuten taas on käynyt – on olo aivan älyttömän surullinen ja pettynyt. Kipu, jonka toivoisi mieluummin olevan fyysistä, onkin jossain syvällä sisällä.

Onnellisuus lähtee itsestä, sen tiedän kyllä, mutta välillä tuntuu niin kovin yksinäiseltä. Vaikka elämme täällä aina loppupeleissä itseämme varten ja omaa tarinaamme, niin en voi kieltää etteikö rakkaus olisi yksi elämän tärkeimmistä asioista ja toivon niin hartaasti, että jonain päivänä sellainen osuu omallekin kohdalleni. Ja että uskallan kolhuista huolimatta pitää sydämeni avoimena. Vielä joskus.
Kaikesta selviää ja paras lääke on aika, mutta jostain syystä halusin kerrankin hyödyntää apuna myös tätä kanavaa ja teitä maailman parhaita lukijoita, jotka tunnutte ystäviltä myös. Joku toinen saattaa myös painia aika ajoin sydänsurujensa kanssa ja lohduttautua sillä, että ne kuuluvat elämään meillä kaikilla, tapahtuivatpa ne missä mittasuhteessa tai tilanteessa tahansa.

Elämä jatkuu ja jo kohta olen taas oma iloinen itseni, se jos joku on varmaa. Ja jos jotain positiivista, niin olen jälleen osannut päästää toisen ihmisen astetta lähemmäs ja voin edelleen ajatella kaiken tapahtuneen olleen myös sitä seuranneen henkisen kivun arvoista. Mieluummin tunteiden vuoristorataa kuin tasaista menoa. Melkein voisi sanoa, että olen ylpeä arvistani - ne osoittavat, että olen myös uskaltanut elää ja kokea. Mitään ei voi saavuttaa jos sitä ei uskalla tavoitella. Kyllä näistä aina yli päästään ja ystävän sanoin "välillä täytyy lyödä päätä seinään, mutta on se sitten kaiken sen arvoista, kun sen rakkauden löytää."
Tällaista tänne. Murheet voin onneksi tällä hetkellä hukuttaa rakkaan karvapallon turkkiin, sitä nimittäin riittää. Koirani seuraa kuin hai laivaa ja tulee koko ajan halimaan, nukkuu vieressä ja vahtii. Jostain kun löytäisi vielä noin pyyteetöntä rakkautta kuin mitä eläimiltä saa. <3

7 kommenttia:

  1. I feel your pain. Olin edellisen eron jälkeen 3 vuotta sinkkuna, kun en halunnut laskea mun muureja alas. Kesällä luulin löytäneeni elämäni miehen ja oltiin pari kk aika tiiviisti yhdessä, kunnes tää päättikin että sitä ahdistaa ja katkas välit kerralla. Mun maailma romahti ihan totaalisesti. Onneks mulla oli ihania ihmisiä ympärillä. Mut mitä tästä opittiin? Pitää ottaa riskejä onnellisuuden puolesta. Tsemppiä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hitsit kun ärsyttää, miten vaikeita nää ihmissuhteet osaa olla... Ja eniten inhottaa, miten me, jotka ei yleensä oteta sitä riskiä kärsitään sitten eniten, kun paineet ja odotukset kasautuu siihen hetkeen, kun niitä muureja lähtee laskemaan. Höh... Mutta mäkään en menetä toivoani, tällaista sattuu ja kaikesta oppii aina vähän lisää - niin ihmissuhteiden kuin itsensäkin osalta. :) kiitos tsempeistä, auttoi hurjasti saada vertaistukea ja tää on tätä elämää, ylä- ja alamäkineen.

      Poista
  2. Tiiän nii hyvi nuo fiilikset, etten edes löydä sanoja...
    Itse olen tällä hetkellä suhteessa, mutta entisten kokemusten takia pelkään kokoajan "mitä jos tää loppuu" ja välillä tuntuu, etten osaa olla täysillä mukana, vaikka miten haluis.

    Ihanaa, että siulla on se karvanen kaveri kuitenkin apuna, niistä on tosi iso tuki kyllä hädän hetkellä.
    Käyt vaan nyt kunnolla ne tunteiden vuoristoradat läpi niin pääset aidosti olee taas se oma ilonen ittes :)

    http://sanzureenaa.blogspot.com/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä taisin sortua samaan, odotin koko ajan kaiken kaatuvan jo lähtökohtaisesti mahdottoman tilanteen takia ja niinhän siinä sitten kävikin, mikä ei auta kyllä ihan heti jatkoa ajatellen. Onneksi meressä riittää fisuja, kyllä sieltä vielä ui vastaan joku, joka jää. <3 Eikä tietenkään kuka tahansa, en halua antaa väärää vaikutelmaa siitä, että nyt kuka tahansa tietenkään kelpaisi kunhan jää. Anyways, jos joskus oon niin onnekkaassa asemassa niin en halua antaa aiempien haavojen pilata maailman tärkeintä asiaa äläkä säkään anna. :) Kukaan ei ole vastuussa aiempien ihmisten tekemistä virheistä, ei siis turhaan vieritetä taakkaa heidän harteilleen. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta se hätävarjelun liioittelu ja varavaihtoehtojen suunnittelu tai miettiminen on sama kuin takertuisi niihin muureihin, kun nimenomaan pitäisi oppia irroittamaan. Tsemppiä ja nauti tilanteesta - olet onnekas! <3

      Poista
  3. Voi et uskokaan, kuinka loistava ajoitus tällä postauksella on <3 Mulla loppui pari viikkoa sitten ainakin omasta mielestä vähän vakavammaksi muuttunut tapailu. Tiputtiin korkealta ja kovaa. Aluksi ajattelin taas sulkeutuvani takaisin kuoreeni, mutta eihän siitä kukaan hyödy yhtään mitään? Vaikka tuntuu, että mulle käy aina näin, koitan pitää mielessä jostain lukemani lauseen "Never regret anything that once made you happy". Paljon piristäviä ajatuksia sinne :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 en tiedä, saisiko näin sanoa ja tarkoitan kaikella hyvällä, mutta: ihana kuulla ja kiitos niin suuresti, kun kerroit! Vertaistuki ja ystävien sanat ja olemassaolo auttaa, tietää ettei paini yksin tämän asian kanssa ja myös, että tämäkin on vain väliaikaista.

      Mua todella harmittaa, että päästin itseni näinkin syvälle, koska haluaisin olla jo yli tapahtuneesta ja ihmisestä. Haluan olla se ihminen, joka olin ennen tapahdunutta, se iloinen, huoleton, energinen, positiivinen ja ennen kaikkea särkymätön. Ihminen, joka ei osannut pelätä, koska ei ollut koskaan satuttanut itseään. Jos jossain olisi pilleri, jolla tämän olon saisi heti pois ja vaikka muistinmenetyksen, niin ottaisin heti, mutta eipä näytä olevan. (Tai jos on niin kertokaa!!) Itse täytyy tämä tunne vain prosessoida ajan kanssa, niin inhottavaa kuin se onkin. Vaikeinta mulle on edelleen hyväksyä tapahtunut, kun se fiilis kyseistä ihmistä kohtaan ei ole kadonnut mihinkään enkä tiedä katoaako edes aikoihin, mutta nyt riittää, kun oppisi elämään asian kanssa.

      Ystäväni viisaat sanat tähän loppuun;
      "Joo ei näistä autta kun kerätä palaset ja ommella takas yhteen, tikit on hetken pinnalla mut jossain kohtaa tääkin on pieni haalea arpi vaan muiden joukossa. Ja aina kun sen näkee, muistelee hyvällä ja tietää eläneensä. Ansaitset niin paljon parempaa kun mitä nyt sulle jaettiin mut selkeesti siks it wasn't meant to be.. Kaikesta huolimatta matka jatkuu, yhtä arpea rikkaampana."

      Poista
  4. Itse ihmisenä, joka ei oikeastaan koskaan ole ollut yksin, kadun sitä etten koskaan oppinut sitä taitoa vaan annoin jo seuraavan suhteen viedä mukanaan kun illalla vielä pyyhin kyyneliä edellisen tähden. Enkä tarkoita että olisin ollut helppo tai epätoivoinen, elämä vain aina on melko äkkiä heittänyt eteen ihmisen, jonka kanssa lopulta on huomannut olevansa taas muuta kuin oli päättänyt. Tästä osittain on ehkä seurannut se, että olen tottunut määrittelemään itseni ja oman arvoni toisen kautta; Enhän koskaan ottanut aikaa miettiä kuka minä olen ja mitä minä haluan, mikä on minussa hyvää ja arvokasta. Jokaisen täytyy se keskustelu käydä itsensä kanssa tavalla tai toisella, uskon että tällaisten asioiden selkiytyminen itselle mahdollistaa tasapainoisemman suhteen myös toiseen ihmiseen sitten kun aika tulee :) -ww

    VastaaPoista