sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Karhunpalveluksista

Otan nyt pienoisen riskin ja avaan sanaisen arkkuni aiheesta, jota moni ei varmasti halua kuulla ja äkkiseltään saattaa tuomita kapeakatseiseksi ja jyrkkämieliseksi. Toivon kuitenkin, että tämä kirjoitus toimisi ennen kaikkea motivaattorina ja tsempparina sen sijaan, että se tulkittaisiin suorilta käsin väärin. Loppujen lopuksi nämä ovat kuitenkin vain omia ajatuksiani ja mielipiteitäni, joihin meillä kaikilla on oikeus ja joka loppupeleissä on kai blogien ideakin – minun blogini kuvatkoon minun tyyliäni ajatella ja sinun blogisi sinun tyyliäsi. :)

Luovuttaminen.

Tiedättehän ne ihmistyypit, jotka vannovat tammikuussa (tai missä tahansa muussa kuussa, maanantaina, huomenna...) aloittavansa kuntoilun ja hehkuttavat sitä joka tuutissa innostus huipussaan – vain päätyäkseen hetken kuluttua palaamaan kaikessa hiljaisuudessaan entiseen ennen kuin alkuun on edes kunnolla päästy. Ensi kuussa sitten vannotaan taas samoja lauseita, manaillaan vatsamakkaroita ja eletään viikko kaurapuurolla, jonka päätteeksi todennäköisesti vedetään palkinnoksi mäkkäriateria plussana ja isolla pirtelöllä. Huomenna sitten uusi yritys.

Mikä klishee... Olen viimeinen ihminen, jolla on varaa tai etenkään halua arvostella ketään liikkumisen ja terveellisten ruokatottumusten suhteen, mutta tämä asia kirvoittaa silti mielipiteen. Miksi asettaa itselleen hurjia tavoitteita, jos pääkoppa ei kestä niiden tavoittelua? Tee lyhyen aikavälin realistiset välitavoitteet ja pysy niissä tai älä tee tavoitteita ollenkaan, niin pysyt ainakin rehellisenä itsellesi. Se ei tee kenestäkään parempaa ihmistä, jos on viikon tai kahden verran yrittänyt terveellistä elämäntapaa ja sen jälkeen palannut entiseen, päinvastoin. Sillähän vain todistat niin itsellesi kuin mahdollisesti muille, ettei sitä itsekuria löytynytkään. On vaikeaa uskoa, että kukaan haluaisi tietoisesti ja vapaaehtoisesti pudota siihen "tammikuun kuntoilijat" -kategoriaan, jota ei salilla muina aikoina sitten näekään.

Positiivinen kannustaminen on ihan huippujuttu ja somessa hehkuttaminen voi parhaimmillaan tuoda siihen sopivasti painetta viedä omaa projektia sitkeästi eteenpäin, mutta valitettavan monella se orastavasti alkanut kunnonkohotusprojekti kääntyy hyvin nopeasti pelkkään imagonkohotusprojektiin. Epäonnistumista ei pidä pelätä, mutta ei siitä saa itselleen liian tuttavallistakaan tehdä. Epäonnistuminen on aina epäonnistuminen ja siitä olisi tarkoitus nimenomaan nousta uudelleen, eikä suinkaan hyväksyä tappio ja lopettaa siihen paikkaan. Yrittämisestä pitää palkita, mutta luovuttamisesta ei – siinä se ero.

Moni antaa itselleen yrityksen ja epäonnistumisen jälkeen anteeksi, mikä on tottakai henkiselle hyvinvoinnille mahtava asia – ei tätä elämää kuulu elää muiden normien mukaan, jos liikkuminen ja terveys eivät loppupeleissä ole niitä omia motivaattoreita. Silloin kannattaisi vain samalla pyyhkiä pois ne ristiriitaiset ajatukset, jotka heräävät aina ennen viikon ensimmäistä arkipäivää tai viimeistään silloin vuodenvaihteessa. Hyväksy itsesi ja elämäsi tai tee tarvittava muutos ja vie se loppuun asti, mutta älä jojoile välimaastossa – silloin et saavuta onnistumisia kummallakaan osa-alueella. That's all I'm saying. :)

6 kommenttia:

  1. Niin tuttua, niin tuttua. Itse olen aina ollut tätä luovuttaja-tyyppiä. Aina maanantaina alkaa uusi elämä. Aina tammikuussa. Aina kesäksi. Aina syksyllä. Pari päivää jaksanut, sitten mäkkäri houkuttelee.
    Nyt tammikuussa (jälleen :-D ) aloitin, mutta muutin ajatusmaailmaani heti alusta erilaiseksi. Että tällä kertaa kyse ei ole laihdutuksesta tai dieetistä. Vaan elämäntapamuutoksesta. 4kk kohta menty ja -15kg, ja tarkoitus olisi tätä myös jatkaa näin. Olo on hyvä. :-)
    Tammikuussa muutama ystävä aloitti samaan aikaan mitä minä. Toinen luovutti 2 päivässä ja toinen 2 viikossa. Ja sitten valittaavat makkaroistaan. :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh! Vähän jännitti, minkälaisen vastaanoton tämä postaus saa, mutta onneksi ainakin joku tajusi pointin! :) Mieletön suoritus siellä takana ja muistathan aktiivisesti tuoda sitä ilmi myös lähipiirissäsi siltä varalta, että jollekin siellä tulisi se tarpeellinen ahaa-elämys. Jos luovuttaa, ei pidä valittaa. Tsemppiä jatkoon! :)

      Poista
  2. Aika paljon on kiinni tietenkin vaan siitä omasta voimavarasta, itse yritin monenmoisia, huijauksia, jojoiluja, turhia juttuja, ennen tätä "onnistumistani". Vielä en ihan jaksa päivittäin uskoa tähänkään. Toisinaan, varsinkin herkkukausien jälkeen oon aivan varma, että se oli nyt tässä. Kuulun ehdottomasti luovuttajiin, joka on kuin vahingon kautta onnistunut. Ei pidä olettaa, että kaikilla olisi just samaan aikaan samat voimavarat tehdä asioita. Kaikilla on ne, onko ne tässä hetkessä. Tai häiritseeko se kymppikilo tosissaan. Vai muodon vuoksi, kun muitakin. Lisäks aikaa menee etsiessä sitä omaa juttua, omaa tapaa voida hyvin, jokaisen kropalle ja mielelle sopii vähän erilainen tarina. Mutta siitä voin kyllä olla samaa mieltä, että tekosyitä ja selkärangattomuutta riittää, mutta ehkä "tuomitsemisen" sijaan voi todeta vaan, että JOKAINEN pystyy siihen sitten kun on valmis. Mikään ei tuu ilmaiseks :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toki positiivinen kannustaminen on kaiken perusta enkä itsekään ketään lähtisi tuomitsemaan ääneen. Harmittaa silti katsoa vierestä, kun yksi jos toinenkin luovuttaa ja sen jälkeen harmittelee luovuttamistaan tai vaikuttaa muutoin tyytymättömältä tilanteeseensa. Silloin tekisi mieli antaa vaihtoehdot a) älä enää vain yritä vaan tee tai b) ole tyytyväinen nykytilanteeseen, niin olisi joka tapauksessa onnellisempi kuin nyt. Tieto siitä, että joku haluaa esimerkiksi pudottaa painoa, muttei syystä tai toisesta pysty sitä tekemään on sivustakatsojana turhauttavampaa kuin se, että joku jonka pitäisi teoriassa pudottaa painoa ei sitä halua tehdä. Oikeastaan jälkimmäinen ei häiritse itseäni lainkaan, sillä silloin henkilö on tyytyväinen tilanteeseensa ja onnellinen, ainakin oletettavasti. :)

      Poista