Karhunpalveluksista

Otan nyt pienoisen riskin ja avaan sanaisen arkkuni aiheesta, jota moni ei varmasti halua kuulla ja äkkiseltään saattaa tuomita kapeakatseiseksi ja jyrkkämieliseksi. Toivon kuitenkin, että tämä kirjoitus toimisi ennen kaikkea motivaattorina ja tsempparina sen sijaan, että se tulkittaisiin suorilta käsin väärin. Loppujen lopuksi nämä ovat kuitenkin vain omia ajatuksiani ja mielipiteitäni, joihin meillä kaikilla on oikeus ja joka loppupeleissä on kai blogien ideakin – minun blogini kuvatkoon minun tyyliäni ajatella ja sinun blogisi sinun tyyliäsi. :)

Luovuttaminen.

Tiedättehän ne ihmistyypit, jotka vannovat tammikuussa (tai missä tahansa muussa kuussa, maanantaina, huomenna...) aloittavansa kuntoilun ja hehkuttavat sitä joka tuutissa innostus huipussaan – vain päätyäkseen hetken kuluttua palaamaan kaikessa hiljaisuudessaan entiseen ennen kuin alkuun on edes kunnolla päästy. Ensi kuussa sitten vannotaan taas samoja lauseita, manaillaan vatsamakkaroita ja eletään viikko kaurapuurolla, jonka päätteeksi todennäköisesti vedetään palkinnoksi mäkkäriateria plussana ja isolla pirtelöllä. Huomenna sitten uusi yritys.

Mikä klishee... Olen viimeinen ihminen, jolla on varaa tai etenkään halua arvostella ketään liikkumisen ja terveellisten ruokatottumusten suhteen, mutta tämä asia kirvoittaa silti mielipiteen. Miksi asettaa itselleen hurjia tavoitteita, jos pääkoppa ei kestä niiden tavoittelua? Tee lyhyen aikavälin realistiset välitavoitteet ja pysy niissä tai älä tee tavoitteita ollenkaan, niin pysyt ainakin rehellisenä itsellesi. Se ei tee kenestäkään parempaa ihmistä, jos on viikon tai kahden verran yrittänyt terveellistä elämäntapaa ja sen jälkeen palannut entiseen, päinvastoin. Sillähän vain todistat niin itsellesi kuin mahdollisesti muille, ettei sitä itsekuria löytynytkään. On vaikeaa uskoa, että kukaan haluaisi tietoisesti ja vapaaehtoisesti pudota siihen "tammikuun kuntoilijat" -kategoriaan, jota ei salilla muina aikoina sitten näekään.

Positiivinen kannustaminen on ihan huippujuttu ja somessa hehkuttaminen voi parhaimmillaan tuoda siihen sopivasti painetta viedä omaa projektia sitkeästi eteenpäin, mutta valitettavan monella se orastavasti alkanut kunnonkohotusprojekti kääntyy hyvin nopeasti pelkkään imagonkohotusprojektiin. Epäonnistumista ei pidä pelätä, mutta ei siitä saa itselleen liian tuttavallistakaan tehdä. Epäonnistuminen on aina epäonnistuminen ja siitä olisi tarkoitus nimenomaan nousta uudelleen, eikä suinkaan hyväksyä tappio ja lopettaa siihen paikkaan. Yrittämisestä pitää palkita, mutta luovuttamisesta ei – siinä se ero.

Moni antaa itselleen yrityksen ja epäonnistumisen jälkeen anteeksi, mikä on tottakai henkiselle hyvinvoinnille mahtava asia – ei tätä elämää kuulu elää muiden normien mukaan, jos liikkuminen ja terveys eivät loppupeleissä ole niitä omia motivaattoreita. Silloin kannattaisi vain samalla pyyhkiä pois ne ristiriitaiset ajatukset, jotka heräävät aina ennen viikon ensimmäistä arkipäivää tai viimeistään silloin vuodenvaihteessa. Hyväksy itsesi ja elämäsi tai tee tarvittava muutos ja vie se loppuun asti, mutta älä jojoile välimaastossa – silloin et saavuta onnistumisia kummallakaan osa-alueella. That's all I'm saying. :)