Motivaation ja onnistumisen taika

Nyt tartutaan taas henkisen hyvinvoinnin ja motivaation aihepiiriin.

Kuinkakohan monella on taustallaan kokemus siitä, että joku toinen puskee sinua tiettyyn tavoitteeseen ja itse sitten hiki otsalla koitat saavuttaa jotain sellaista, mikä ei ole edes 100% oma päätöksesi? Elää toisen unelmaa, toisen päätöksiä ja toisen ihmisen motivaatiolla omasi sijaan.

Nostan tähän esille oman kokemukseni pianonsoitosta. Olen soitellut pianoa musiikkiopistossa koko ala-aste-, yläaste- ja lukioaikani verran eli yhteenlaskettuna 12 vuotta. Huikea osuus nuoren ihmisen elämästä, tarkalleen sanottuna noin puolet tähänastisestani. Mutta toisin kuin lähes kuka tahansa kanssasisareni tai -veljeni musiikkiharrastuksen parissa, minä en nauttinut ajanjaksostani lähes ollenkaan.

Taidoista asia ei jäänyt kiinni – rytmi- ja sävelkorva löytyy ja musiikkikin on kuulunut keskeisesti elämääni vauvasta asti, laajuudeltaan mm. klassisesta musiikista The Beatlesien kautta aina lapsuuden lempiartistiini Led Zeppeliniin asti (hell yeah :D). Silti muistan elävästi sen päivän, kun isäni kesken päivän haki minut päiväkodista musiikkiopiston koe-esiintymiseen. Minä itkin, pistin raivokkaasti vastaan enkä halunnut mennä, vaikka tuskin 5-vuotiaana edes osasin ajatella kovinkaan pitkälle. Menin toki silti, esiinnyin kiltisti, pääsin sisään musiikkiopistoon ja seuraavat 12 vuotta valitin (ja kävin kauppaa) joka viikko, etten halua soittaa enää yhtäkään lisävuotta. Miksi?

Koska idea ei ollut minun. En ollut koskaan saanut mahdollisuutta haluta soittaa pianoa, en koskaan tehdä omaa päätöstä. En kaivata musikaalisuuden harjoittamista enkä keksiä, mikä tekisi siitä niin hienoa. Näin jälkikäteen ajatellen osaan toki hieman arvostaa nykyisiä taitojani, mutta voi pojat, miten se oli tuskaisen taipaleen takana enkä vieläkään osaa sanoa, oliko se todella kaiken sen arvoista. Ehkäpä oli – ja ehkä arvostuksen puute juontaa edelleenkin juurensa alkuperäisestä syystä; minä en sitä harrastusta itselleni päättänyt ja siksi myöskään halunnut. Rakastan isääni enkä kanna kaunaa pianonsoitosta, mutten voi sanoa, että tämä oli itselleni oikea ratkaisu.

Samasta syystä en näe mitään pointtia siinä, miksi ihmiset huomauttelevat hyvää ajatellen esimerkiksi liikakiloista ja painostavat puolisoaan, ystävää, lastaan tai vanhempaansa laihduttamaan – tai tekemään mitään muutakaan minkä tahansa aihepiirin parissa, nuorten opiskeluvalinnat toisena erinomaisena esimerkkinä. Ymmärrän, miten toista haluaisi varmasti auttaa ohjailemalla häntä omasta mielestään oikeisiin ratkaisuihin, mutta kun tätä elämää ei vain voi elää onnistuneesti toisten arvomaailman ja toiveiden mukaisesti. Jokaiselle on annettava tilaa ja työkalut keksiä oma ratkaisunsa – jokaisen on annettava itse löytää sisältään se palo, joka vie parhaiten onnistumiseen ja maaliin asti.

Mitä yritän painottaa on se, että mikäli tunnistat itsesi tekstistä – oletpa sitten toista ohjailevassa asemassa tai toisen ohjailtavana – niin pysähdy. Teet vain karhunpalveluksen ja pahimmassa tapauksessa estät aidon inspiraation ja motivaation syntymisen.

Mikään ei vie niin pitkälle kuin se ikioma ahaa-elämys. Kun jotain päättää ihan omin sydämin, sitä tavoittelee sata kertaa suuremmalla innostuksella ja pitkäjänteisellä sitoutuneisuudella kuin jonkun toisen johdattelemana tai jopa käskemänä. Rohkaista voi, mutta painostaa tai päättää toisen puolesta ei.

Näillä toivottavasti hieman herättelevillä ajatuksilla ja allaolevalla kuvalla tällä kertaa kohti joulun rauhoittavaa tunnelmaa, ei enää kauaa. ♡ Yritin kaivaa postaukseen kuvitusta, mutta mitään osuvaa ei oikein tuntunut löytyvän ja siksipä saatte tällä kertaa nauttia Turun Aurajoen joutsenista! Niin ja tietysti pikku-Kipparista, heh.