Miksi fitnesslavoille?

Oletteko koskaan pysähtyneet miettimään, miten nykypäivänä lähes jokaisella saliharrastajalla on tähtäimessä jonain päivänä fitnesslavat ja niihin liittyvä kisakunto? Suosituimmat kuntoblogit ovat 99% (karkea arvio by allekirjoittanut, hehe) niitä, joissa kirjoittaja on joko ollut jo kisaamassa tai suuntaamassa sinne kovaa ja raivokasta vauhtia.

Tavallisten treenaajien blogeja on vaikeampaa löytää varsinkaan suuremmista blogiportaaleista ja ymmärtäähän sen – onhan #fitness nyt tämän hetken hitti ja siinä missä fitnesskisoihin tähtäävien määrä on räjähtänyt, nousee varmasti myös niihin keskittyvien blogien arvo. Harmi, sillä juuri tämän räjähtäneen fitnessboomin myötä koko saliharrastus alkaa ilmeisesti kokea pienoista inflaatiota arvostuksensa ja uskottavuutensa osalta.

Ymmärrän täysin alan ammattilaiset, jotka hakevat kisakokemuksesta avautuvia mahdollisuuksia työuralleen ja yhteistyösopimuksiinsa, mutta toisin kuin monissa muissa harrastuksissa (ratsastus, golf, juoksu, posliinimaalaus, mikä tahansa), tuntuu juuri tässä lajissa sitä sm-tasoa tavoittelevien tavallisten tallaajien määrä olevan hurja. Ehkä olen väärässä ja se vain tuntuu siltä aiheen ollessa jatkuvasti pinnalla, mutta pahoin pelkään myös monen harrastajan olevan liikenteessä hatarin perustein: todistaakseen itselleen tai muille jotain, mikä ei todistusta vaadi.

Moniko näistä lajiin hiljattain hurahtaneista harrastepohjaisista henkilöistä voi sanoa ihailleensa koko ikänsä fitnesskisaajien ulkomuotoa ja haaveilleensa jonain päivänä saavuttavansa saman? Sellaisia ihmisiä kun nimittäin on. He ovat niitä, jotka ovat lähteneet alalle jo ennen kuin se oli mediaseksikästä ja ovat kärsineet vuosien varrella roiman määrän sitä kuuluisaa "näytät ihan mieheltä" -kritiikkiä paksua nahkaa kasvattaen. Kelkkaan ei ole suinkaan lähdetty siksi, että se on nyt "in", vaan monet heistä ovat joutuneet taistelemaan kritiikki-tuulimyllyä vastaan tavoitellakseen unelmiaan siinä missä tänä päivänä ne tarjotaan maineensa puolesta kuin hopeatarjottimella.

Itse myönnän rehellisesti, etten ole pitänyt nykyistä "lavakuntolookkia" kai koskaan elämässäni naisellisena, kauniina tai ihailtavana – enkä oikeastaan pidä edelleenkään. Offikunto on omaan makuuni huomattavasti viehättävämpi ja vähärasvaisen, täydellisen lihaserottuvuuden sijaan keho saisi mielestäni olla mieluiten vahvan ja elinvoimaisen näköinen. Jokaisen meistä ei tarvitse olla lavalla, se ei ole saliharrastuksen itseisarvo eikä sen omasta mielestäni kuuluisi koskaan olla se ensisijainen syy lähteä treenaamaan kovalla tahdilla, vaan motivaatio ja palo tekemiseen pitäisi löytyä sieltä sisimmästä.

Nyt muutamat hassut varmaan muistavat, miten taannoin ihannoin Superdieetti-Jarnan suoritusta ja jep, niin teinkin ja ihailen edelleen. Hän veti uskomattomalla sykkeellä ja asenteella itseään upeisiin suorituksiin kisalavat tähtäimessään ja tämän halusin itsellenikin – saman spurtin, saman intensiteetin, mutta erilaisen lopputavoitteen. En taida olla koskaan vannonut sen nimiin, että haluaisin kisalavalle ja painotan sitä edelleen. Lavalle en halua, mutta elämäntyylin kyllä. :)

Haluan uskoa siihen, että jo pelkkä oma mielihyvä saavutetusta ihannekunnosta, sen tavoittelusta ja matkan varrella pienin askelin hankituista tuloksista olisi riittävä puskemaan apinanraivolla kenet tahansa kovaan treenitahtiin, jos sitä oikeasti vain haluaa. Senhän takia tässä loppujen lopuksi ollaan, eikö? Jotta saadaan oma mieli ja keho sellaiseksi, mikä tukee omia toiveita ja tavoitteita. Ei, jotta voidaan olla kisasääntöjen mukaisessa pilkunviilauskunnossa – tietyissä asennoissa lavalla, tuomareiden arvosteltavana ja yhdenkaltaiseen muottiin mukautuneena – päästäkseen paremmuusjärjestykseen ja (vain) sitä kautta näyttääkseen itselleen, että minä todella tein sen.

Så där. Toivon kirjoituksen pysyneen mahdollisimman neutraalilla tasolla ja painotan vielä loppuun, että jokainen kisalavalle päätyvä on kaiken kunnioituksensa ja paikkansa siellä aina ansainnut, ehdottomasti. Itsekin kannustan lähipiirini harrastajapohjaisia täysin voimin ja uskon heidän olevan liikenteessä täysin sydämin, oli kannustin sitten mikä tahansa. Tästä ajatuksenvirrasta eriäviä mielipiteitä saa toki olla itse kullakin – niiden jakaminenkin on sallittua ja suotavaa. :) Aihe kestää laajempaa tarkastelua monelta eri kantilta ja kuulisin itsekin mielelläni lisää pohdintaa tästä eli jos joku siellä tuntee jo runosuonen kukkivan, niin anna vain tulla tuutin täydeltä kommenttiboksiin, kiitos. <3