Pinnallisuuden uskomaton kirjo

Halusin alunperin kirjoittaa siitä samasta chillailusta, jota olen tässä vedellyt jo viikkotolkulla (kiitos juhannuksena nyrjähtäneen nilkan), mutta muutama asia on noussut niin häiritsevästi esille viime aikoina ja viimeksi juuri tunti sitten, että puran ne mieluummin tänne blogin puolelle ja kysyn samalla, onko teilläkin kokemuksia vastaavista kommenteista.

Päätösten suhteen alan ensinnäkin kallistua sen puoleen, että elokuusta alkaen vetäisen ainakin kuuden viikon Superdieetin aiempien ohjeiden mukaisesti ja katson, mitä sen aikana ja jälkeen elämässä tapahtuu. Parasta oli kyllä se, miten tähän päätökseen lopulta tultiin; keskustelu erään rakkaan ystävän kanssa, jonka ensimmäinen kommentti Superdieetti-haaveiluihini oli (kasvotusten) "mut eihän sun tarvii". :) <3 Vastaavia kommentteja olen saanut ystäviltäni aivan ihailtavan paljon, mikä hämmentää positiivisesti joka ikinen kerta – näiden kommenttien myötä kun huomio ei kiinnity omaan kroppaan tai kehonkuvaan, vaan nimenomaan siihen, miten terve, lempeä ja arvostelematon suhtautuminen joillain ihmisillä on ulkonäköasioissa.

Tämän jälkeen samainen ystäväni osuvasti muistutti, että koska Suomen kesä on niin lyhyt ja vähäluminen, ei ainakaan heinäkuussa kannata ainakaan ottaa mitään stressiä dieeteistä ja rajoitteista, vaan nauttia täysin rinnoin kesästä, jäätelöstä, jokilaivoista ja terassikeleistä – ehtii sitä kiristellä sitten syksymmälläkin. Siispä heinäkuu mennään vielä vapaalla kädellä pääosin 3x päivässä syöden ja terveellisiä valintoja metsästäen eräänlaisella "ylläpitovaiheella", kun taas elokuusta alkaen sitten taas tiukkaa linjaa. Kuusi viikkoa menee supernopeasti ja kivuttomasti vaikka päällä seisten, innolla syksyn tuloksia odotellessa!

Ja nyt se aihe, jonka halusin nostaa kissana pöydälle eli joidenkin ihmisten edelleen valloillaan olevat pinnalliset, jopa konservatiiviset käsitteet kauneudesta ja terveydestä. Pari pääpointtia, joihin olen törmännyt:

a) Laiha = hyvä ja kaikki sen ulkopuolella eli muodokkuus, ylipaino, pyöreys, jopa normaalipaino, vahva/lihaksikas kroppa (naisella) jne = huono.
b) Vähäkalorinen = hyvä ja runsaskalorinen = huono huolimatta siitä, mistä lähteistä kalorit tulevat tai mitä kaikkia hyviä ravintoarvoja niistä löytyy.

Klassinen esimerkki nro 1: oma isäni tokaisi minun "olleen ehkä aiemmin hienosti laihtunut, mutta nyt on varmasti tullut kymmenen kiloa takaisin, kun nilkka on kipeänä ja liikkuminen pannassa. No ainakin viisi kiloa." Että ei tarvitse onneksi itse vahtia kilojansa, kun raati on jo arvostelemassa ja jakamassa infoa pyytämättä. =) Ja se on kyllä mahtavaa, kun kaikista maailman asioista, mitä tässä elämässä teet on juurikin laihduttaminen se isoin juttu – saat kehuja, kun laihdut ja moitteita, kun et. Siinä sitä on eräillä elämänarvot kunnossa.

Kumman asenteen muuten veikkaatte motivoivan ihmistä liikkumaan enemmän; 1) "pystyn tähän, olen hyvä tässä, olen liikunnallinen ja osaan nauttia liikunnasta" vai 2) "olen jo luontaisesti huono tässä, en ole liikunnallinen, voin toki yrittää, mutta eihän sekään oikeasti riitä"? Kumpi on positiivisesti kannustavaa ja kumpi lannistavaa ja myrkyttävää?

Olen nuoruudessa harrastanut koripalloa ja ratsastusta, kulkenut koiran kanssa kävelylenkkejä vaihtelevissa maastoissa 15 vuoden ajan, polkenut polkupyörällä paikoista toisiin siinä missä kuka tahansa nuori, aloittanut bodypump- ja spinning-harrastuksen lukiossa, aloittanut hölkkäharrastuksen amk:ssa, aloittanut kuntosaliharrastuksen työelämäaikana, käynyt viimeisen vuoden ajan vetämässä mäki- ja porrastreenejä sekä juossut henkihieverissä HIIT:iä juoksumatolla jokaisesta sekunnista nauttien.

Siitä huolimatta, teinpä mitä tahansa, en ole isäni silmissä koskaan urheilullinen enkä tule koskaan olemaankaan, mutta hei liikkuisit nyt kuule vähän enemmän silti. (Ensimmäinen kommentti isältäni tähän olisi – kuten aina – kuinka olemattoman vähän olen hänen mielestään koiria lenkittänyt, pyörää polkenut tai mitään muutakaan liikuntaa harrastanut eli turha esittää mitään. Jep. I rest my case with that.)

Mutta eipä se mitään haittaa, enhän minä tätä heitä vakuuttaakseni teekään. :) Tätä se on kuitenkin ollut koko lapsuuteni ajan ja olenkin kiitettävästi oppinut kovettamaan kuortani luomalla täysin omat arvot elämälleni, jossa pinnallisuus on vihoviimeisin asia arvoasteikolla. Kamalinta olisi, jos olisin omaksunut nämä arvot ja asenteet absoluuttisena totuutena ja jos jotain, niin tunnen pelkästään suurta myötähäpeää ja surullisuutta niitä ihmisiä kohtaan, joille ulkonäkö on minkään arvon mitta. Tämä on vaikuttanut itseeni enemmän kuin mikään muu ja märehtimisen ja murehtimisen sijaan olenkin kääntänyt sen vahvuudeksi.

Yhä tänäkin päivänä karsastan kehuja ulkonäöstä enkä pidä niitä juuri minkään arvoisina – geneettisille ominaisuuksilleen kun kukaan meistä ei voi mitään suuntaan eikä toiseen ja kauneus on kirjaimellisesti katsojan silmässä; yksi tykkää sinisistä silmistä, toinen ruskeista ja kolmas sitten näistä mutanttivihreistä, jotka meikätytöllä on, heh. Luonne, ajatusmaailma, huumorintaju, älykkyys, empatia, iloisuus, aitous... Ne ovat puolestaan sitä kauneutta, joista otan mielelläni kehuja vastaan niin tullakseen.

Klassinen esimerkki nro 2: toinen isoveljistäni tokaisi heti ensimmäisessä hengenvedossa raakasuklaasta kuullessaan sen olevan "lihottavaa eli toisin sanoen epäterveellistä". En.. Pysty... Välillä nimittäin tuntuu siltä, ettei kannata lähteä edes keskustelemaan tai perustelemaan mitään ihmisille, joiden vallallaolevat käsitykset ovat paitsi näin vanhoillisia, niin myös juurtuneita. On kuin tyhjälle seinälle puhuisit, mikäli yrität vakuuttaa omaa elämänkatsomustasi henkilölle, joka on vakuuttunut omansa oikeaoppisuudesta. Siispä agree to disagree ja eteenpäin elämässä.

(Untuvikoille kuitenkin raakasuklaan lyhyt oppimäärä; kyllä, tavara on täynnä kaloreita, mutta nimenomaan niitä hyviä superfood-kaloreita eikä mitään moskaa. Kyseessä on siis terveyssuklaa, jota syödään maltilla pari konvehtia, ei pari levyä.)

Loppukaneettina totean kuitenkin, että siinä missä itse olen käynyt parin vuoden aikana melkoisen valaistumisen paitsi ruuan ja treenaamisen, niin myös itsevarmuuden ja yleisen hyvinvoinnin osalta, niin on ehkä hieman liiallista olettaa täysin samaa ajatusmaailmaa välittömästi myös muilta. Joku saattaa olla vasta matkansa alussa, toinen ei ole tätä tietä harkinnutkaan eikä välttämättä koskaan astu samoihin saappaisiin – silloin kevyttuotteet saattavat todellakin tuntua ainoalta oikealta terveystuotteelta ja laihduttaminen olla hyvän elämän mittari. Jollain tapaa tuntuu kuitenkin mukavammalta ymmärtää ihmistä, joka ei sokeasti luota median luomaan ja ylläpitämään ohjenuoraan, vaan päättää itse omat norminsa ja hyväksyy erilaisia tapoja elää tätä elämää. Tiedättekö, ajattelee asioita vähän pintaa syvemmälle.

The more I learn, the more I learn how little I know. - Socrates 

Terve, kesä!

Eikä, miten mahtava aurinkoinen päivä tänään on ollut kaikkien alkuviikon sateisten päivien päätteeksi! Myrskyn jälkeen onnn poutasäääää... Anteeksi, nyt kyseinen biisi alkaa takuulla soida muidenkin päässä, heh.

Itse kuulun näemmä siihen kategoriaan, jotka tykkäävät niin aurinkoisista päivistä kuin kunnon sateenropinastakin – tai näin ainakin tulkitsisin itse, kun huomaan olevani innoissani sateesta verivihollisistani kastemadoistakin huolimatta. 

Sateessa on sitä jotain. Sateella hymyilen. Pistän kumpparit jalkaan, jätän sateenvarjonkin tarpeen vaatiessa kotiin ja tallustelen eteenpäin uutta, puhdistavaa ja samanaikaisesti tyyntä energiaa täynnä – sade on virkistävä vieras, sade on nimenomaan se väripilkku tasapaksun ja turvallisen sään keskellä. Jos ukkostaa, niin aina vain paranee. Saa sataa vaikka täyttä sataa. <3 ... ja varsinkin kevät-kesällä sateen jälkeen kaksi asiaa on varmaa; luonto vihertää ja linnut visertävät – yksi arjen parhaimpia luontohetkiä.

Samanlaisen palopuheen voisin pitää myös auringolle, mutta oletan, että suurimmalle osalle hän on jo valmiiksi varsin tervetullut vieras. Tuulisesta säästä en ole henkilökohtaisesti kovasti perustanut, mutten jollain tapaa pysty siitäkään purnaamaan mitään negatiivista – jos jotain, niin tuuli saa hiukset menemään valokuvissa kuin L'Oreal-mainoksissa!

Kai se niin on, että kun aurinko tulee sisältäpäin, ei haittaa, vaikka ulkona olisi minkälainen myrsky, lumipyry tai paahde. Yritän muistaa tämän tunteen myös kesällä, kun juhannuksena tulee saavista kaataen vettä tai meinaan läkähtyä kuumuuteen... :--D Joka tapauksessa tänään oli äärettömän kaunis päivä.

"Valitettavasti" tämän kauniin päivän saattoi osalle katkaista minun ja siskoni välinen kiistely kameran asetuksista, hyvistä kuvauspaikoista ja oikeaoppisista kuvausasennoista. Huoh, sori vaan jos osuitte matkan varrelle... :D Muistanette, kun kirjoitin perheestäni ja siitä, miten me olemme kuin se suomalaisversio kipakasta italialaisperheestä. Perinteiseen tyyliin taas vedettiin, mutta siinä missä tulistutaan nopeasti, niin myös rauhoitutaan ja nauretaankin perästä yhtä nopealla tahdilla ja parasta kuitenkin, että hyviä kuvia on taas vaikka millä mitalla.

On meillä aina loppupeleissä kivaakin, älkää siis käsittäkö väärin. Kenenkään muun kanssa en lähtisi kuvailemaan kuin oman siskoni – siinä on sitä aitoa tunnelmaa sekä paras ja kärsivällisin (ja vaativin) kuvaaja, joka ei tyydy pelkkään ookooseen tai pariin (sataan) räpsäisyyn. Perhe tuntuu välillä pahimmalta, mutta onhan se todellisuudessa aina paras, sillä perheenjäsenten kanssa sitä vain tulee oltua täysin oma itsensä mitään pidättelemättä. Ja olihan meillä kuvissa esiintyvä rauhallinen viilipytty, kuvausrekvisiitoista parhain mukana; koirulini nimeltä Kippari.

Kippari vietti tämän viikon luonani Turussa ja ehkä siitäkin syystä olen pelkkää aurinkoa täynnä. On tähän toki pari muutakin syytä – yleisesti elämässä pyyhkii hyvin ja yksi iso stressinaihe nimeltä "rästiin jääneet kurssit tradenomin opinnoista" on vihdoin ja viimein takanapäin! Hehheh, siinäpä ei kauaa nenukka tuhissut... Meikätyttö siis valmistuu vihdoin ja viimein virallisesti ja vaikkei se paperipino elämääni konkreettisesti hetkautakaan suuntaan tai toiseen, niin on se silti aika makea tunne, kun tietää yhden asian olevan vihdoin lopullisesti takanapäin.

Hirmuinen palpatus, mutta kun tänään tuntui olevan niin paljon höpötettävää enkä millään malttaisi jättää osaa kertomatta nyt-heti-välittömästi. Tykkään ripotella elämästäni reaaliaikaisemmin palasia instagramin puolelle eli jos haluatte pysyä paremmin kärryillä, niin suosittelen siinä tapauksessa seurailemaan sillä puolen; evellyn0 on nimimerkki ja mukaan mahtuu kaikenlaista, välillä myös asioita blogijuttujen ulkopuolelta. Nähdään siis siellä, jos ig-tili löytyy ja kuulumiset kiinnostaa. =)